Tähän joku otsikko

irtomietteitä toimittajan työn ääreltä

Posted by elina on 23.1.2019

Kun artikkelista tuli podcast

Podcast astui työkuvioihini puolisen vuotta sitten. Pääsin laajentamaan osaamistani ja mukavuusaluettani tähän suuntaan, kun Turun kaupunkitutkimusohjelma tarvitsi toimittajaa tekemään podcasteja ohjelmassa valmistuvista tutkimuksista.

 

Olen nyt ollut poikkeuksellisen paljon äänessä. En ollut koskaan käyttänyt äänitintä (c-kasettinauhuria ja lapsuuden radio-ohjelmaleikkejä ei lasketa) enkä tehnyt äänitöitä opiskeluaikojen radiokokeilujen jälkeen, mutta – mikäs siinä, opettelisin kaiken, mitä pitää. Kiinnostava aihepiiri veti puoleensa: tiedeviestintää tutkimuksista, jotka osuvat lähelle ihmisen arkipäivää, jopa kaduille, joilla päivittäin kävelen.

 

Kaupungin ääniä –sarjan ohjelmat ovat keskustelevia ja uutistaustamaisia; olen halunnut, että tutkijan oma ääni pääsee hyvin kuuluviin, sillä kokemukseni mukaan tutkijoilla on hyvin sanottavaa. Toki minunkin ääneni siellä kuuluu, ja aluksi se oli kumman kiusallista. Omat maneerit tuntuivat kuin alleviivatuilta – enkä enää koskaan kuvittele, että äänitteessä voi rytmittää puheen samoin kuin puhelinhaastattelua tehdessä! Yksilölliseen ärrääni olen vihdoin viiden äänitteen jälkeen tottunut.

 

Ääni on myös konkreettinen todiste siitä, että toimittaja on olemassa, lihaa ja verta. Kirjoittaessa persoona on läsnä näkökulmana ja tyylinä, mutta keskivertolukija tuskin miettii niitä. Äänitteestä kuuluvat toimittajan, ja toki myös haastateltavan, nielaisut, painokkaat hengähdykset, yskähdykset. Leikkausvaiheessa napsin niitä pois, mutta kaikkia elämän ääniä ei voi häivyttää. Eikä pidäkään – läsnäolo kuuluu tähän ilmaisutapaan.

 

Kaupungin äänien lisäksi alan pian tehdä toistakin podcast-sarjaa. Uuteen työtapaan tutustuessa on ollut hyvä ymmärtää, että ääni siinä kuin tekstikin on sisällön välittämisen instrumentti, työväline, jonka voi opetella ja ottaa haltuunsa. Ymmärrän myös, että oppimisprosessi jatkuu vielä pitkään. Kun on kirjoittanut työkseen 20 vuotta ja puhunut vasta muutaman ohjelman verran, on aika selvää, kumpi sujuu sukkelammin.

 

Nämä asiat joko liittyvät tai eivät liity toisiinsa, mutta olen äänessä toisellakin tavalla: olen elvyttänyt kouluaikojen harrastukseni, laulamisen. Turun journalistiyhdistyksen laulavista aktiiveista muodostunut kvartetti/kvintettimme keikkaili jouluisella ohjelmallaan pikkujouluissa ja yhdistyksen vuosikokouksessa. Ja Journalistiliiton twitter-feedissä, kuten kuulimme myöhemmin.

 

Miten ihania kylmiä väreitä tuottaakaan laulaa laskevaa kromaattista sävelkulkua tai sus4-sointua! Saatoin jäädä koukkuun – ainakin vuosien pohdinnan jälkeen menin elämäni ensimmäiselle laulutunnille.

Posted by elina on 9.11.2018

Toimittajalla on rajat

Kun on ammatiltaan vapaa toimittaja, juttupyyntö ilahduttaa aina. Lähes sataan prosenttiin tarjouksista suostun hyvillä mielin, vaikka aikataulut pitäisi vääntää mutkalle, mutta joskus on pakko sanoa ei.

Olen huono ein sanoja. Jokainen juttutarjouksesta kieltäytyminen saa aikaan prosessin, jossa kyseenalaistan osaavuuteni, pätevyyteni, viiteryhmään kuulumiseni ja sen, tulenko enää koskaan saamaan minkäänlaisia työtarjouksia. Ei ole kivaa tulla leimatuksi hankalaksi.

Silti pitää olla rajat.

 

Joskus raja on vedettävä, vaikka pyyntö on ystävällinen ja aihe mielenkiintoinen. Eräänä aamuna vähän aikaa sitten kävi niin. Järjestötoimija pyysi tekemään lehtensä pääjutuksi laajaa henkilöhaastattelua tunnetusta mielenkiintoisesta ihmisestä. Tämä oli heidän ensimmäinen yhteydenottonsa; minua oli suositeltu.

Ymmärsin heti, että juttu olisi työläs. Laskin nopeasti, kuinka paljon aikaa tarvitsisin voidakseni tehdä työn hyvin. Päädyin siihen, että niukallakin aikataulutuksella päivä taustatöihin, pari-kolme tuntia haastatteluun ja matkat päälle, vähintään yksi kirjoituspäivä mutta todennäköisesti puolitoista.

Palkkioehdotuksen kuullessani minun ei tarvinnut enää miettiä muuta kuin sitä, miten muotoilen ein. Ihan hyvin se meni, sillä keskustelukumppani ymmärsi näkökulmani.

Aina ei ymmärrä. Kun lehdet alkoivat siirtää sisältöään verkkoon kymmenkunta vuotta sitten, oli monella mediatalolla aikomus jatkaa saman palkkion maksamista, vaikka sopimuksessa määritellyt julkaisuoikeudet laajenivat. Eräs asiakas ei tullut mitenkään vastaan palkkioissa – hyvinkin pieni prosentti olisi voinut riittää reiluuden kokemuksen saamiseksi – joten päätin yhteistyön.

 

Rahasyistä voi joskus joustaa ja tehdä kiinnostavan jutun pienellä palkkiolla, mutta aikaa ei voi taikoa lisää.

Kun keväällä aloitin sivutyöt Turun Journalistiyhdistyksen asiainhoitajana, ajattelin, että joudun entistä useammin sanomaan ei, koska en ehdi. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että kaksi työtä eivät väistä toisiaan, vaan vapaa-ajan määrä vähenee. (Yllättikö tämä jonkun? Minut tavallaan.)

Kahden ja puolen viikon kesälomaani osasin onneksi varjella ja jätin yhden mukavan keikan ottamatta vastaan, koska olin suunnitellut olevani perheeni kanssa maalla pyydetyn keikan aikaan.

 

Siinä olen ollut onnekas, ettei minulta koskaan ole pyydetty työtä, johon en ehdottomasti voisi suostua eettisistä syistä. Osaan kuvitella kyllä sellaisiakin. Niihin ei-vastaus saattaisi tulla vähemmän kauniissa kuoressa.

 

Posted by elina on 9.11.2017

Työpukeutuminen, kun asu on vapaa

Miten valita työpukeutuminen, kun sen mahdolliset rajat ovat hyvin laajat? Freelancerilla ei ole pukukoodia tai edes naapurityöpisteen tyyppejä, joilta ottaa mallia. Työ vie hyvin erilaisiin tilanteisiin, joten yhdellä hyvällä vaatekerralla ei pärjää: välillä ollaan ulkona mudassa ja loskassa, välillä tavataan ihmisiä toimistoissa ja kahviloissa, joskus tie vie sikalaan, jonka tuoksu tarttuu lehtiöön ja hiuksiin. Vähintään kenkiä pitää olla kumisaappaista korkeakorkoisiin sandaletteihin.

 

Olen miettinyt työpukeutumista, koska ammattiliittoni lehti Journalisti pyysi minua harrastuspalstalleen kertomaan vintagepukeutumisesta (lue juttu täältä). Työpukeutuminen on aiheena myös vastikään julkaistussa Minna Kiistalan ja Jani Niipolan kirjassa Menesty tyylillä, joka tosin keskittyy bisnestyyliin.

 

On oikeastaan hassua sanoa, että pukeutuminen on harrastus, eikä se kaikille olekaan eikä sen tietenkään tarvitse olla. Mutta useimmille meistä pukeutuminen on muutakin kuin käytännön sanelema pakko. Pukeutuminen on mielentilojen ja mielikuvien luomista, itseilmaisua. Vaatteilla viestitään, mihin kuulutaan ja mihin ei kuuluta.

 

Vintagepukeutujalle vaatteet ovat tyylin lisäksi historian harrastamista, keräilyäkin. Ompelun kautta vintageharrastus myös kehittää kädentaitoja ja kolmiulotteista ajattelua; työssä käytän ihan toisenlaisia taitoja.

 

Vaikka ei harrastaisi tiettyä tyyliä, ovat jotkut vaatteet miellyttävämpiä kuin toiset. Minä olen hameihminen. Silloinkin, kun useimmat vetävät termoleggarit tai toppahousut jalkaan, valitsen pitkän villakangashameen. Siinä ei ole kyse halusta pitää yllä sukupuolirooleja tai tietynlaista ihmiskuvaa, vaan sisäisestä tunteesta siitä, että on oma itsensä. Varsinkin vaikeissa työtehtävissä ja esiintyessä itsevarmuutta lisää se, että pukeutuminen on persoonan jatke eikä tunnu siltä, että päällä on naapurin takki.

 

Freelancerien perheenjäsenet ja kämppikset voivat todistaa, että freelancerin työasu on välillä sama kuin yöasu. Väitän kuitenkin, että mikä tahansa kanssakäyminen toisen ihmisen kanssa – vaikka puhelimitse – sujuu paremmin, kun on pukeutunut asiallisesti.

 

Olen samoilla linjoilla Kiistalan ja Niipolan kanssa  siinä, että työasun on hyvä sekä olla siisti että sisältää persoonallisia elementtejä. Vintagetyyli koetaan persoonallisena elementtinä, jopa osana brändiäni toimittajana. Usein siitä seuraa hauskoja off-topic -keskusteluja haastateltavien kanssa. Kukaan ei ole koskaan kommentoinut ikävästi sitä, että työlaukkuni muistuttaa laukkua, jota haastateltavan isoäiti 1960-luvulla käytti – positiivisesti kyllä.

 

Persoonalliset yksityiskohdat saattavat toki olla jonkun mielestä häiritseviä. Jos olet epävarma, kokeile asua tai asustetta ensin vapaa-ajalla, jotta tiedät, että oma olo on luonteva.

 

Entä kun on tullut kutsutuksi toisen ihmisen kotiin tekemään haastattelua? Ei kannata olla liian hienona, sillä tilanne on intiimi ja epämuodollinen. Toisaalta, koska Suomessa tavataan riisua kengät eteiseen, pitää varmistaa sukkien kunto. Jos kukaan muu ei huomaisikaan reikää sukassasi, pienet lapset huomaavat.

Posted by elina on 31.5.2017

Haastateltava, yksisarvinen tai Graalin malja

Hyvä haastateltava on taikakalu, jonka avulla journalistinen juttu seisoo tai kaatuu.

 

Joskus hyvän haastateltavan löytäminen on helppoa. Sosiaalisen median kautta löytyy vaikkapa imetyspulmia kokenut äiti tai suhteellisen yleistä sairautta poteva ihminen yleensä tunnin sisällä pyynnöstä – yleensä useampikin hyvä vaihtoehto.

 

Joskus taas saa loistoidean, josta ostava toimittajakin riemastuu. Jutun toteutuminen on kiinni vain siitä, löytyykö oikeanlainen haastateltava – mutta ei löydykään. Käyt läpi aihepiiriin liittyviä facebook-ryhmiä, tuttavapiiriä, yrityksiä, joiden asiakkaissa voisi olla Se Oikea. Mutta ei ole.

 

Avaudut asiasta joka käänteessä ja alat lopulta miettiä epätoivoisia keinoja – lappuja edes etäisesti sopivien kauppojen ilmoitustauluille? Tai vaikka bussipysäkeille, lukutaitoisia ihmisiä niilläkin seisoo, tai mitä jos vuokraisi mainostolpan, tai lentokoneen vetämään haastattelupyyntöbanneria?

 

Juttuja on jäänyt tekemättä siksi, ettei haastateltavia ole löytynyt sinnikkäästä haravoinnista huolimatta. Se on sääli, mutta ymmärrän haastattelusta kieltäytyviä. Jos toimittajan toiveena on päästä kuvaajan kanssa vierailemaan intiimissä kaveriporukalle suunnitellussa tilaisuudessa, on enemmän kuin todennäköistä, että joku asianosaisista kokee ajatuksen kiusallisena. Medialle ei ole pakko avautua. Pidän arvokkaana jo sitä, että joku keskustelee toimittajan kanssa juttuun lähtemisestä, jos aihe on vaikea ja henkilökohtainen.

 

Joskus luulee jo löytäneensä kauan etsimänsä aarteen, keikka on sovittu ja haastattelurunko laadittu, mutta viime tipassa jokin muuttuu ja haastateltava vetäytyy. Toimittaja saattaa työhuoneensa yksinäisyydessä lausua muutaman valitun sanan (joskus säestettynä tasajalkaa hyppimisellä ja puolisolle raivoamisella), mutta kyllä, toimittaja on ammattilainen ja lopulta kantaa pettymyksensä kauniisti.

 

Harmi johtuu paitsi kiinnostavan juttuprojektin kaatumisesta, myös kankkulan kaivoon lorahtaneesta ajasta. Haastateltavien etsimiseen käytetty aika on vapaalla toimittajalla metatyötä, jota ei yleensä pysty muuttamaan tuloiksi. Juttupalkkio on sama, käyttipä etsimiseen minuutin tai kaksi työpäivää – toki etsimisaika hajaantuu muun työn lomaan, mutta siellä se on, kun tekemisiään kaivelee.

 

Onneksi voi käydä niinkin, että vaikeaksi ennakoituun juttuprojektiin putoaa unelmahaastateltava kuin taivaasta: yhteistyöhaluinen ihminen, jolla on juuri kaivattu kokemus tai tieto ja jonka kanssa kaikki sujuu kuin tanssi. Tuore esimerkki: haastattelin viime viikolla hyvin iäkästä ihmistä, joka oli suora yhteys kirjoittamani historiajutun 1970-luvulla kuolleeseen päähenkilöön. Istuin rouvan olohuoneessa, kuuntelin ja tunsin, miten mennyt aika pyörteili ympärilläni. Kokemus oli melkein maaginen.

 

Yhdestä haastateltavasta saattaa myös lähteä lankoja uusiin projekteihin kiinnostavien henkilöiden tai muiden yhteyksien kautta. Se taas on ekstraa, joka helpottaa tulevia töitä ehkä paljonkin.

 

Tyhjiössä ei juttuja synny. Kiitos teille kaikille, jotka autatte toimittajaa tiedoillanne ja kokemuksillanne!

Posted by elina on 27.4.2017

Kesäjuttu, melkein kuin loma

Tällä viikolla on suunnittelupöydällä yksi jos toinenkin kesäjuttu. Kutkuttaa kuin lomaa suunnittelisi: kesä on ihanin, kaunein ja paras vuodenaika, olipa töissä tai vapaalla. Kesäjuttuihin sijoitan itseäni työaikoja laskematta, jos vaihdossa tulee muutakin kuin kirjoituspalkkio: kokemuksia, mukavien ihmisten tapaamista, makuelämyksiä, luontoa. Aika usein nämä kaikki mahtuvat samaan juttuun.

 

Parhaat kesäjuttuaiheet ovat ihmisläheisiä ja käsin kosketeltavia, jopa aistillisia. Kesäjuttua tehdessä istutaan hyvin harvoin kahvilassa tai edes kotona haastattelemassa. Tuoksut, maut, luonnon äänet tulevat osaksi reportaaseja. Kesäjutussa voi tavata liikkuvan limasienen tai maistaa osmankäämin sisäfileetä. Kesäjuttu kertoo ihmisten intohimoista – kauniista puutarhoista, kylätapahtumien järjestämisestä, perinteiden ylläpitämisestä ja luomisesta.

 

Kesällä tehtävät jutut saattavat saada vuodenajasta yllättävää twistiä, joka liittyy aiheeseen korkeintaan etäisesti. Viime kesänä kävelin Raisiossa juttukeikalta bussipysäkille ja seurasin samalla ketun touhuja pellolla. Vastaan tullut natiivi kertoi, että kettu käy paikalla leikkimässä joka päivä samoihin aikoihin. Talvella olisin sivuuttanut ketun ja hädin tuskin nähnyt vastaan tulleen natiivin, koska hattu, huivi ja huppu olisivat olleet syvällä korvilla ja silmillä. Kerran, kun olin tekemässä puutarhajuttua, koko vehreä piha pomppi: pikkuruiset sammakot olivat juuri kiivenneet lammesta nurmikolle ja etsivät paikkaansa maailmassa.

 

Erikoiset kulkuneuvot jotenkin kuuluvat kesään. Museojunareportaasia en ole tehnyt, mutta kerran keräsimme perheen resiinaan ja ajoimme sillä Pomarkusta Poriin. Helteessä tuoksuvan ratapihan yllä lentelevät perhoset, lähteen jääkylmä vesi ja metsälaavulla syödyt eväät tekivät siitä keikasta suorastaan kliseisen ikimuistoisen.

 

Yhdestä asiasta olen jo aika varma: tämän vuoden paras kesäjuttu tehdään polkupyörillä koko perheen kanssa. Majoituksen varasin juuri äsken. Täältä tullaan, kesä!