Tähän joku otsikko

irtomietteitä toimittajan työn ääreltä

Posted by elina on 9.11.2017

Työpukeutuminen, kun asu on vapaa

Miten valita työpukeutuminen, kun sen mahdolliset rajat ovat hyvin laajat? Freelancerilla ei ole pukukoodia tai edes naapurityöpisteen tyyppejä, joilta ottaa mallia. Työ vie hyvin erilaisiin tilanteisiin, joten yhdellä hyvällä vaatekerralla ei pärjää: välillä ollaan ulkona mudassa ja loskassa, välillä tavataan ihmisiä toimistoissa ja kahviloissa, joskus tie vie sikalaan, jonka tuoksu tarttuu lehtiöön ja hiuksiin. Vähintään kenkiä pitää olla kumisaappaista korkeakorkoisiin sandaletteihin.

 

Olen miettinyt työpukeutumista, koska ammattiliittoni lehti Journalisti pyysi minua harrastuspalstalleen kertomaan vintagepukeutumisesta (lue juttu täältä). Työpukeutuminen on aiheena myös vastikään julkaistussa Minna Kiistalan ja Jani Niipolan kirjassa Menesty tyylillä, joka tosin keskittyy bisnestyyliin.

 

On oikeastaan hassua sanoa, että pukeutuminen on harrastus, eikä se kaikille olekaan eikä sen tietenkään tarvitse olla. Mutta useimmille meistä pukeutuminen on muutakin kuin käytännön sanelema pakko. Pukeutuminen on mielentilojen ja mielikuvien luomista, itseilmaisua. Vaatteilla viestitään, mihin kuulutaan ja mihin ei kuuluta.

 

Vintagepukeutujalle vaatteet ovat tyylin lisäksi historian harrastamista, keräilyäkin. Ompelun kautta vintageharrastus myös kehittää kädentaitoja ja kolmiulotteista ajattelua; työssä käytän ihan toisenlaisia taitoja.

 

Vaikka ei harrastaisi tiettyä tyyliä, ovat jotkut vaatteet miellyttävämpiä kuin toiset. Minä olen hameihminen. Silloinkin, kun useimmat vetävät termoleggarit tai toppahousut jalkaan, valitsen pitkän villakangashameen. Siinä ei ole kyse halusta pitää yllä sukupuolirooleja tai tietynlaista ihmiskuvaa, vaan sisäisestä tunteesta siitä, että on oma itsensä. Varsinkin vaikeissa työtehtävissä ja esiintyessä itsevarmuutta lisää se, että pukeutuminen on persoonan jatke eikä tunnu siltä, että päällä on naapurin takki.

 

Freelancerien perheenjäsenet ja kämppikset voivat todistaa, että freelancerin työasu on välillä sama kuin yöasu. Väitän kuitenkin, että mikä tahansa kanssakäyminen toisen ihmisen kanssa – vaikka puhelimitse – sujuu paremmin, kun on pukeutunut asiallisesti.

 

Olen samoilla linjoilla Kiistalan ja Niipolan kanssa  siinä, että työasun on hyvä sekä olla siisti että sisältää persoonallisia elementtejä. Vintagetyyli koetaan persoonallisena elementtinä, jopa osana brändiäni toimittajana. Usein siitä seuraa hauskoja off-topic -keskusteluja haastateltavien kanssa. Kukaan ei ole koskaan kommentoinut ikävästi sitä, että työlaukkuni muistuttaa laukkua, jota haastateltavan isoäiti 1960-luvulla käytti – positiivisesti kyllä.

 

Persoonalliset yksityiskohdat saattavat toki olla jonkun mielestä häiritseviä. Jos olet epävarma, kokeile asua tai asustetta ensin vapaa-ajalla, jotta tiedät, että oma olo on luonteva.

 

Entä kun on tullut kutsutuksi toisen ihmisen kotiin tekemään haastattelua? Ei kannata olla liian hienona, sillä tilanne on intiimi ja epämuodollinen. Toisaalta, koska Suomessa tavataan riisua kengät eteiseen, pitää varmistaa sukkien kunto. Jos kukaan muu ei huomaisikaan reikää sukassasi, pienet lapset huomaavat.

Posted by elina on 31.5.2017

Haastateltava, yksisarvinen tai Graalin malja

Hyvä haastateltava on taikakalu, jonka avulla journalistinen juttu seisoo tai kaatuu.

 

Joskus hyvän haastateltavan löytäminen on helppoa. Sosiaalisen median kautta löytyy vaikkapa imetyspulmia kokenut äiti tai suhteellisen yleistä sairautta poteva ihminen yleensä tunnin sisällä pyynnöstä – yleensä useampikin hyvä vaihtoehto.

 

Joskus taas saa loistoidean, josta ostava toimittajakin riemastuu. Jutun toteutuminen on kiinni vain siitä, löytyykö oikeanlainen haastateltava – mutta ei löydykään. Käyt läpi aihepiiriin liittyviä facebook-ryhmiä, tuttavapiiriä, yrityksiä, joiden asiakkaissa voisi olla Se Oikea. Mutta ei ole.

 

Avaudut asiasta joka käänteessä ja alat lopulta miettiä epätoivoisia keinoja – lappuja edes etäisesti sopivien kauppojen ilmoitustauluille? Tai vaikka bussipysäkeille, lukutaitoisia ihmisiä niilläkin seisoo, tai mitä jos vuokraisi mainostolpan, tai lentokoneen vetämään haastattelupyyntöbanneria?

 

Juttuja on jäänyt tekemättä siksi, ettei haastateltavia ole löytynyt sinnikkäästä haravoinnista huolimatta. Se on sääli, mutta ymmärrän haastattelusta kieltäytyviä. Jos toimittajan toiveena on päästä kuvaajan kanssa vierailemaan intiimissä kaveriporukalle suunnitellussa tilaisuudessa, on enemmän kuin todennäköistä, että joku asianosaisista kokee ajatuksen kiusallisena. Medialle ei ole pakko avautua. Pidän arvokkaana jo sitä, että joku keskustelee toimittajan kanssa juttuun lähtemisestä, jos aihe on vaikea ja henkilökohtainen.

 

Joskus luulee jo löytäneensä kauan etsimänsä aarteen, keikka on sovittu ja haastattelurunko laadittu, mutta viime tipassa jokin muuttuu ja haastateltava vetäytyy. Toimittaja saattaa työhuoneensa yksinäisyydessä lausua muutaman valitun sanan (joskus säestettynä tasajalkaa hyppimisellä ja puolisolle raivoamisella), mutta kyllä, toimittaja on ammattilainen ja lopulta kantaa pettymyksensä kauniisti.

 

Harmi johtuu paitsi kiinnostavan juttuprojektin kaatumisesta, myös kankkulan kaivoon lorahtaneesta ajasta. Haastateltavien etsimiseen käytetty aika on vapaalla toimittajalla metatyötä, jota ei yleensä pysty muuttamaan tuloiksi. Juttupalkkio on sama, käyttipä etsimiseen minuutin tai kaksi työpäivää – toki etsimisaika hajaantuu muun työn lomaan, mutta siellä se on, kun tekemisiään kaivelee.

 

Onneksi voi käydä niinkin, että vaikeaksi ennakoituun juttuprojektiin putoaa unelmahaastateltava kuin taivaasta: yhteistyöhaluinen ihminen, jolla on juuri kaivattu kokemus tai tieto ja jonka kanssa kaikki sujuu kuin tanssi. Tuore esimerkki: haastattelin viime viikolla hyvin iäkästä ihmistä, joka oli suora yhteys kirjoittamani historiajutun 1970-luvulla kuolleeseen päähenkilöön. Istuin rouvan olohuoneessa, kuuntelin ja tunsin, miten mennyt aika pyörteili ympärilläni. Kokemus oli melkein maaginen.

 

Yhdestä haastateltavasta saattaa myös lähteä lankoja uusiin projekteihin kiinnostavien henkilöiden tai muiden yhteyksien kautta. Se taas on ekstraa, joka helpottaa tulevia töitä ehkä paljonkin.

 

Tyhjiössä ei juttuja synny. Kiitos teille kaikille, jotka autatte toimittajaa tiedoillanne ja kokemuksillanne!

Posted by elina on 27.4.2017

Kesäjuttu, melkein kuin loma

Tällä viikolla on suunnittelupöydällä yksi jos toinenkin kesäjuttu. Kutkuttaa kuin lomaa suunnittelisi: kesä on ihanin, kaunein ja paras vuodenaika, olipa töissä tai vapaalla. Kesäjuttuihin sijoitan itseäni työaikoja laskematta, jos vaihdossa tulee muutakin kuin kirjoituspalkkio: kokemuksia, mukavien ihmisten tapaamista, makuelämyksiä, luontoa. Aika usein nämä kaikki mahtuvat samaan juttuun.

 

Parhaat kesäjuttuaiheet ovat ihmisläheisiä ja käsin kosketeltavia, jopa aistillisia. Kesäjuttua tehdessä istutaan hyvin harvoin kahvilassa tai edes kotona haastattelemassa. Tuoksut, maut, luonnon äänet tulevat osaksi reportaaseja. Kesäjutussa voi tavata liikkuvan limasienen tai maistaa osmankäämin sisäfileetä. Kesäjuttu kertoo ihmisten intohimoista – kauniista puutarhoista, kylätapahtumien järjestämisestä, perinteiden ylläpitämisestä ja luomisesta.

 

Kesällä tehtävät jutut saattavat saada vuodenajasta yllättävää twistiä, joka liittyy aiheeseen korkeintaan etäisesti. Viime kesänä kävelin Raisiossa juttukeikalta bussipysäkille ja seurasin samalla ketun touhuja pellolla. Vastaan tullut natiivi kertoi, että kettu käy paikalla leikkimässä joka päivä samoihin aikoihin. Talvella olisin sivuuttanut ketun ja hädin tuskin nähnyt vastaan tulleen natiivin, koska hattu, huivi ja huppu olisivat olleet syvällä korvilla ja silmillä. Kerran, kun olin tekemässä puutarhajuttua, koko vehreä piha pomppi: pikkuruiset sammakot olivat juuri kiivenneet lammesta nurmikolle ja etsivät paikkaansa maailmassa.

 

Erikoiset kulkuneuvot jotenkin kuuluvat kesään. Museojunareportaasia en ole tehnyt, mutta kerran keräsimme perheen resiinaan ja ajoimme sillä Pomarkusta Poriin. Helteessä tuoksuvan ratapihan yllä lentelevät perhoset, lähteen jääkylmä vesi ja metsälaavulla syödyt eväät tekivät siitä keikasta suorastaan kliseisen ikimuistoisen.

 

Yhdestä asiasta olen jo aika varma: tämän vuoden paras kesäjuttu tehdään polkupyörillä koko perheen kanssa. Majoituksen varasin juuri äsken. Täältä tullaan, kesä!

 

Posted by elina on 27.3.2017

Juttukeikka, jota en unohda: Kun pyörryin junassa

Kipeänä ei pitäisi tehdä töitä, mutta joskus sitä on vaikea välttää. Kerran sain toimeksiannon kirjoittaa isolle organisaatiolle laajalevikkisen julkaisun pääjutun, kansainvälisesti arvostetun suomalaistaiteilijan haastattelun. Juttukeikka sai minut jännittyneeksi ja innokkaaksi. Taiteilijaa ei ollut helppo tavoittaa, mutta sovin haastattelun sähköpostilla taiteilijan assistentin välityksellä hyvissä ajoin etukäteen. Deadlineen olisi vain vähän aikaa, mutta jos aikataulu pitäisi, juttu onnistuisi.

 

Lähdin Helsinkiin jo edellisenä iltana käydäkseni eräässä iltatilaisuudessa ja yöpyäkseni ystäväni luona. Jo illalla olo oli kehnonlainen. Olin tukevasti flunssassa, mutta koska oli kiire, päätin tehdä työn valmiiksi voinnistani piittaamatta.

 

Kun heräsin aamulla ystäväni sohvalta, oloni oli muuttunut kehnonlaisesta kurjaksi. Lääkitsin itseni jalkeille ja hankkiuduin aamuruuhkaiseen lähijunaan, joka veisi minut keskustaan haastattelun äärelle.

 

Jostain syystä juna pysähtyi. Eikä vain hetkeksi. Pysähdys kesti ja kesti, ainakin puoli tuntia, ehkä kauemminkin. Oloni oli lääkkeistä huolimatta hutera, seisoin täydessä vaunussa, jossa oli kuuma ja huono ilma.

 

Äkkiä joku puhui minulle oudosta suunnasta, ylhäältäpäin. ”Hei oletko kunnossa?”, nainen kysyi huolestuneella äänellä kuin jostain kaukaa. Palasin tähän maailmaan ja huomasin olevani puoli-istuvassa asennossa junan käytävän lattialla. Olin pyörtynyt.

 

Sain istumapaikan, tokenin vähän ja viimein junakin lähti liikkeelle. Suuntasin ajoissa kahvilaan, johon treffit oli sovittu. Haastateltavaani ei näkynyt. Odotin sinnikkäästi puoli tuntia, tunnin. Aavistelin pahaa. Soitin toimeksiantajalleni ja kerroin tilanteen, taiteilijan assistentin tavoitin muistaakseni tekstarilla. Ja sitten puhelimeni lopulta soi.

 

– No Pirkko (nimi muutettu) täällä hei. Meidän piti tavata?

 

Taiteilija oli unohtanut haastattelun intensiivisen työrupeaman keskellä. Positiivista oli se, että taiteilija oli Helsingissä ja vieläpä tavattavissa. Matkustin metrolla muutaman pysäkin itään teollisuusalueelle, jossa hänen työtilansa sijaitsi.

 

Minut otti vastaan lämpimän, sydämellisen ja mutkattoman tuntuinen ihminen, jolla kiireen keskellä oli aikaa ja kiinnostusta kertoa työstään kipeälle toimittajaparalle, joka ei varmasti ollut sinä päivänä läheskään parhaimmillaan. Sain kuulla mielenkiintoista taustaa niin näyttelyyn esille tulevan teoksen tekemisestä kuin työn alla olleesta uudesta teoksesta.

 

Ehkä juuri surkeuteni toi haastatteluun mukavan epämuodollisen ilmapiirin. Joimme teetä ja taiteilija kysyi, mistä olin ostanut kauniit violetit kenkäni (Pelastusarmeijalta). Mitä itse juttuun tulee – se onnistui kyllä, pysyi jopa aikataulussaan.

Posted by elina on 14.3.2017

Juttukeikka, jota en unohda: Kun taksi eksyi

Juttukeikka vie joskus hämmentäviin tilanteisiin, mutta hei: sivusekoiluista huolimatta tähän asti on päästy kaikkialle ja selvitty kaikesta! Vaikka sitten taksikuski olisi eksynyt

 

Osana lapsentahtisuustrendin nousua ja kyläkoulujen lakkauttamisuutisia alkoi Suomessakin kymmenisen vuotta sitten pilkahdella aiemmin tuntematon ilmiö, kotiopetus. Löysin Kaksplussan kotikoulujuttuuni haastateltavaksi perheen, joka asui lievästi sanottuna syrjässä: pienen kunnan pienellä syrjäkylällä, jonne ei julkinen liikenne vienyt.

 

Tuumasta toimeen, koska keissi oli hyvä ja lapsiaan kotiopettava äiti mukavan oloinen ihminen. Minulla ei ole autoa, mutta junalla pääsin kolmen tunnin matkustamisen jälkeen parinkymmenen kilometrin päähän kohteesta.

 

Nousin junasta asemalla, joka ohikulkiessa oli näyttänyt olevan epäilyttävästi keskellä ei-mitään. Taksitolpalla oli auto, ja annoin kuskille osoitteen. Kuski myönsi jo asemalta lähtiessä, ettei tunne seutua hyvin, mutta silti yllätyin, kun hän jonkin matkan ajelun jälkeen arveli ääneen eksyneensä. Tie jatkui ja jatkui mutkitellen metsän ja satunnaisten talojen välissä, eikä osoitetta vastaavaa tiennimeä tullut vastaan. Ihmettelimme tovin yhdessä, mistä mainittu tie oikein löytyisi, kunnes soitin haastateltavalleni ja sain kannustavia lisäohjeita, joiden avulla pääsimme perille. Portinpielessä kuski hoksasi:

 

– Ai sä oot menossa Pekan ja Tarjan (nimet muutettu) luo?

 

Kaupunkilaisena olin luottanut liikaa osoitteeseen.

 

Kun aloin maksaa kyytiä, taksin korttimaksulaite ei toiminut. Lompakossa oli pari hassua kolikkoa. Mitäs nyt? Haastateltavani mukavuus tuli todistetuksi myös livenä, sillä hän tuli koputtamaan taksin ikkunaan ja tilanteen kuultuaan lupasi lainata minulle käteistä kyydin maksamiseen.

 

Haastattelu oli mielenkiintoinen ja höystetty perheen leipomilla herkuilla. Perheen arkea oli hauska seurata ja kuulla, miten koulutyö jäsennettiin sujuvasti muuhun elämään. Lähtiessäni kohtasin vielä konkreettisesti, mitä merkitsee kyläkoulujen lakkauttaminen: kun minun piti lähteä junalle, kaikki lähitienoon taksit olivat ajamassa lapsia kirkonkylän koululta takaisin kotikylille.

 

Kotikouluperheen neuvokas äiti soitti tutulle kuskille, joka tämän kylän koululaiset palautettuaan nouti minut. Hänen maksukorttilaitteensa toimi. Siinä vaiheessa minua ei haitannut edes se, että juna oli pari tuntia myöhässä eikä pikkukylän asemalta saanut mitään suuhunpantavaa. Juttukeikka oli pulkassa eikä juna jättänyt välille.

 

Lainan maksoin mainiolle haastateltavalleni kunnon korolla takaisin.