Tähän joku otsikko

irtomietteitä toimittajan työn ääreltä

Posted by elina on 16.9.2016

Videotöitä ja uusperheasiaa

Hyvää Uusperheidenpäivää! Sitä vietetään Suomessa tänään ensimmäistä kertaa. Juhlan juuret ovat Yhdysvalloissa, ja päivän tarkoituksena on paitsi juhlistaa moninaisten uusperheiden yhteistä elämää, myös jakaa tietoa uusperheistä ja uusperheellisyydestä

Uuden juhlapäivän on lanseerannut yhteistyökumppanini Suomen Uusperheiden liitto eli Supli. Yhteistyökumppanuutemme alkoi siitä, kun Suplin jäsenlehti Supliikki tarvitsi uutta toimittajaa, mutta vähänpä tiesin, mihin se voisi johtaa…

Tänään on uuden juhlapäivän kunniaksi julkistettu Suplin videoklippisarja, jossa ihanat uusperhetoimija-aktiivit Taija, Teemu, Pauliina ja Kai kertovat uusperheen talousasioista omin sanoin, arjen asiantuntijoina. Keskustelujen vetäjä on luonnonlahjakkuus Marianne Ylinen, joka solahti juontajan rooliinsa täysin, ja lämpimänä ja fiksuna asiantuntijana toimi Suplin toiminnanjohtaja, perheterapeutti Kirsi Heikinheimo. Näitä kuvauksia oli upea seurata! Suplin lisäksi yhteistyökumppaneina olivat Väestöliiton Perheaikaa-hanke ja kuvaaja Otso Reunanen tiimeineen.

Viisi kertaa viiden minuutin klippisarja on yllättävän suuren joukon yhteisen panostuksen tulos. Tarvittiin vielä kahvila Makers, joka ystävällisesti avasi meille ovensa (ja ystäväni Laura, joka vinkkasi Makersista sopivana kuvauspaikkana), sekä ideoiden sparraajia ja muita inspiroijia.

Ja mikä olikaan minun roolini? Toimittajana pysyin taustalla ja pitelin kimppua erilaisia lankoja käsissäni. Huolehdin keskustelun teemojen valinnasta ja ryhmittelystä kokonaisuuksiin. Ohjeistin ja rohkaisin juontaja-Mariannea ja keskustelun osallistujia. Huolehdin aikataulutuksesta, järjestin kuvauspaikan, järjestin jokaiselle toiveiden mukaisen ruoan kuvauspäiväksi. Tein muistiinpanoja kuvaustilanteessa (ja jännitin hulluna), katsoin ja kommentoin raakaleikatun materiaalin.

Tämä oli ensimmäinen audiovisuaalinen tuotanto, jossa olin mukana. Aluksi työ herätti innostusta ja kauhua, lopulta päällimmäiseksi jäi ilo, että tällaistakin sain tehdä ja pienistä kommelluksista huolimatta juttu onnistui. Perustyö projektin ytimessä on samaa kuin lehtijutun tai kirjankin teossa, mutta erona on laaja yhteistyöverkosto – enemmän liikkuvia osia. Ja se oli ihana asia. Toivottavasti tiedätte, te kaikki mukana olleet, miten tärkeitä olitte yhdessä ja erikseen.

Posted by elina on 17.7.2016

Festarit kulissien takaa

Kesäkeikat ovat usein samalla kesänviettoa. Tänä kesänä olen päässyt esimerkiksi nuuhkimaan palavan tervahaudan tuoksua, haastattelemaan hellepäivänä kauniissa puutarhassa herkullisten tarjoomusten äärellä ja kuuntelemaan tämän hetken kovimpia kotimaisia artisteja Ruisrockiin.

 

Artistivalinnat eivät tosin ihan vastanneet omia toiveitani, sillä työskentelin Suomen Punaisen Ristin viestinnälle. SPR huolehtii suurimmilla festareilla sekä turhan päihtyneistä että itsensä loukanneista juhlijoista, ja Ruisrockissa heidän telttakylänsä osui olemaan suoralla kuuloetäisyydellä Niitty-lavasta.

 

Vapaaehtoistyötä todella tarvittiin, sillä jo aivan alkuillasta avuntarpeisia hakeutui teltalle. Selviämisaseman puolella osa autettavista oli siinä kunnossa, ettei Antti Tuiskusta ja kumppaneista jäänyt muistikuvia, mutta onneksi suurimman ryhmän muodostivat pikkukolhuista kärsivät festarivieraat. Vapaaehtoisia oli töissä yli sata, ja päivystys toimi yökolmeen saakka. Osa vapaaehtoisista oli matkustanut kaukaakin auttaakseen tuntemattomia kesäyössä. Kunnioitan!

 

Juttuni SPR:n festarityöstä voit lukea täältä.

Posted by elina on 5.6.2016

Lentäen töihin

Ensimmäinen ulkomaankeikkani on takana. Nyt joku naurahtaa: miten voi olla vielä joku toimittaja, joka ei jatkuvasti käy vähintään Tukholmassa tai Köpiksessä tekemässä kaupunkitunnelmoinnin ohella juttuja? Syy on se, että olen halunnut pitää harvat ulkomaanreissuni lomina ja kytkeä niillä itseni irti työmoodista. Usein se on jopa onnistunut.

 

Mutta nyt lensin Tallinnaan tapaamaan kulttuurin monialayrittäjä Ville Hytöstä ja hänen perhettään. Lähdin aamuvarhaisella kotoa, vietin mainion kevätpäivän viisituntisen haastattelun, sitä seuranneen lounaan (georgialaisessa ravintolassa jotain maukasta, jossa oli ainakin kananmaksaa ja granaattiomenaa), kaupunkikävelyn ja iltaisen lentokenttäkooman merkeissä.

 

Palatessani myöhään illalla kotiin olin ihan toinen ihminen, mieli kevyt ja virkeä kuin lomalta tullessa. Ulkomaankeikka oli irrottanut minut täydellisesti arjesta, vaikka se kesti vain aamusta iltaan – ja vaikka se oli työtä! Tämänhän voisi ottaa vaikka tavaksi!

 

Keikan tuloksen, Lapsen Maailma -lehden juttuni ihanasta yksivuotiaasta Werner Villenpojasta ja hänen vanhemmistaan voit lukea täältä.

Posted by elina on 19.5.2016

Kameran edessä toimittajaakin jännittää

Teen ihmisläheistä työtä. Tarvitsen jatkuvasti ympärilleni muita ihmisiä. Tarvitsen heidän tietojaan, kokemuksiaan, tunteitaan ja persoonaansa, jotta voin rakentaa koskettavia ja mielenkiintoisia artikkeleita yleisölleni.

 

Haastattelu on ennen kaikkea ihmiskontakti. Sen onnistumiseen vaikuttavat muun muassa valmistautuminen, ilmapiirin rentous, molempien osapuolten kiireen ja keskittyneisyyden taso, se, onko syönyt kunnon aamupalan vai joko nälkä kalvaa siinä juuri ennen puoltapäivää tehdyssä nopeassa, mutta silti tärkeässä puhelinhaastattelussa.

 

Kun haastattelen tavallista ihmistä hänen elämästään, lapsistaan tai kodistaan, koetan pitää mielessäni, että tilanne on hänelle aina merkittävä, jännittäväkin. Hän on saattanut puntaroida haastatteluun suostumista pitkään ja vielä kuvaushetkellä miettiä, onko naama ja koti nyt riittävän hyvän näköinen, ettei perhettä aleta rääpiä keskustelupalstoilla.

 

Toimittajalle tekeekin hyvää olla välillä median toisella puolella – kohteena. Kirjoitin vastikään elokuussa 2016 ilmestyvään Kaksplus-lehteen subjektiivisen jutun, jonka kuvituksessa esiinnyn yksivuotiaan tyttäreni kanssa. Kuvaus oli eilen, ja taas muistin, miten kova homma se on: oikeanlaiset vaatteet hellekaudella ilmestyvään lehteen, vaikka kuvauspäivä oli viileä; oikeanlaiset vaatteet siihen nähden, mitä haluan jutussani kertoa; oikeanlaiset vaatteet, jotka vieläpä ovat puhtaat ja silitetyt. Tukat siistiksi kummaltakin. Edes yksi nurkka kodista siistiksi, jokin kuvaan sopiva hauskan näköinen yksityiskohta mukaan… Ja juuri ennen kuvaajan tuloa vielä: sopiiko vai vanhentaako valittu huulipunan sävy, miksi tukkani törröttää tuosta kohdasta vaikka kampasin sen juuri, yksivuotiaan nenän alla on leivänmuruinen räkätappi. Kun kuvaaja saapuu, yksivuotias luulee häntä lapsenvahdiksi, itkee ja takertuu äitiin.

 

Onneksi kuvassa ei näy, jos deodorantti pettää. Rakkaat, ihanat, tärkeät haastateltavani, kunnioitan teitä tämän myötä taas vähän enemmän!