Kun artikkelista tuli podcast

Puoli vuotta sitten työkuvioihini tuli uusi kaveri, podcast. Pääsin laajentamaan osaamistani ja mukavuusaluettani äänellä työskentelyyn, kun Turun kaupunkitutkimusohjelma tarvitsi toimittajaa tekemään podcasteja ohjelmassa valmistuvista tutkimuksista.

 

Sen vuoksi olen nyt ollut poikkeuksellisen paljon äänessä. En ollut koskaan käyttänyt äänitintä (c-kasettinauhuria ja lapsuuden radio-ohjelmaleikkejä ei lasketa) enkä tehnyt äänitöitä opiskeluaikojen radiokokeilujen jälkeen, mutta – mikäs siinä, opettelisin kaiken, mitä pitää. Kiinnostava aihepiiri veti puoleensa: tiedeviestintää tutkimuksista, jotka osuvat lähelle ihmisen arkipäivää, jopa kaduille, joilla päivittäin kävelen.

 

Kaupungin ääniä –sarjan ohjelmat ovat keskustelevia ja uutistaustamaisia; olen halunnut, että tutkijan oma ääni pääsee hyvin kuuluviin, sillä kokemukseni mukaan tutkijoilla on paljon sanottavaa. Toki minunkin ääneni siellä kuuluu, ja aluksi se oli kumman kiusallista. Omat maneerit tuntuivat  alleviivatuilta – enkä enää koskaan kuvittele, että äänitteessä voi rytmittää puheen samoin kuin puhelinhaastattelua tehdessä! Yksilölliseen ärrääni olen vihdoin tottunut.

 

Ääni on myös konkreettinen todiste siitä, että toimittaja on olemassa, lihaa ja verta. Kirjoittaessa persoona on läsnä näkökulmana ja tyylinä, mutta keskivertolukija tuskin miettii niitä. Äänitteestä kuuluvat toimittajan, ja toki myös haastateltavan, nielaisut, painokkaat hengähdykset, yskähdykset. Leikkausvaiheessa napsin niitä pois, mutta kaikkia elämän ääniä ei voi häivyttää. Eikä pidäkään – läsnäolo kuuluu tähän ilmaisutapaan.

 

Kaupungin äänien lisäksi alan tehdä toistakin podcast-sarjaa järjestölle, jolle muutenkin työskentelen. Uuteen työtapaan tutustuessa on ollut hyvä ymmärtää, että ääni siinä kuin tekstikin on sisällön välittämisen instrumentti, työväline, jonka voi opetella ja ottaa haltuunsa. Tiedostan myös, että oppimisprosessi jatkuu vielä pitkään. Kun on kirjoittanut työkseen 20 vuotta ja puhunut vasta muutaman ohjelman verran, on aika selvää, kumpi tapa sujuu sukkelammin. Kovin helposti vertaan itseäni heihin, jotka ovat puhuneet työkseen sen 20 vuotta, mutta onhan se vähän kohtuutonta.

 

Samoihin aikoihin, sattumalta tai ei, olen avannut ääntäni toisellakin tavalla: olen elvyttänyt kouluaikojen harrastukseni, laulamisen. Turun Journalistiyhdistyksen laulavista aktiiveista muodostunut kvartetti/kvintettimme keikkaili jouluisella ohjelmallaan pikkujouluissa ja yhdistyksen vuosikokouksessa. Ja Journalistiliiton twitter-feedissä, kuten kuulimme myöhemmin.

 

Miten ihania kylmiä väreitä tuottaa se, kun laulaa laskevaa kromaattista sävelkulkua tai sus4-sointua! Saatoin jäädä koukkuun – ainakin vuosien pohdinnan jälkeen menin elämäni ensimmäiselle laulutunnille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *