Hyvä haastateltava on taikakalu, jonka avulla journalistinen juttu seisoo tai kaatuu.

 

Joskus hyvän haastateltavan löytäminen on helppoa. Sosiaalisen median kautta löytyy vaikkapa imetyspulmia kokenut äiti tai suhteellisen yleistä sairautta poteva ihminen yleensä tunnin sisällä pyynnöstä – yleensä useampikin hyvä vaihtoehto.

 

Joskus taas saa loistoidean, josta ostava toimittajakin riemastuu. Jutun toteutuminen on kiinni vain siitä, löytyykö oikeanlainen haastateltava – mutta ei löydykään. Käyt läpi aihepiiriin liittyviä facebook-ryhmiä, tuttavapiiriä, yrityksiä, joiden asiakkaissa voisi olla Se Oikea. Mutta ei ole.

 

Avaudut asiasta joka käänteessä ja alat lopulta miettiä epätoivoisia keinoja – lappuja edes etäisesti sopivien kauppojen ilmoitustauluille? Tai vaikka bussipysäkeille, lukutaitoisia ihmisiä niilläkin seisoo, tai mitä jos vuokraisi mainostolpan, tai lentokoneen vetämään haastattelupyyntöbanneria?

 

Juttuja on jäänyt tekemättä siksi, ettei haastateltavia ole löytynyt sinnikkäästä haravoinnista huolimatta. Se on sääli, mutta ymmärrän haastattelusta kieltäytyviä. Jos toimittajan toiveena on päästä kuvaajan kanssa vierailemaan intiimissä kaveriporukalle suunnitellussa tilaisuudessa, on enemmän kuin todennäköistä, että joku asianosaisista kokee ajatuksen kiusallisena. Medialle ei ole pakko avautua. Pidän arvokkaana jo sitä, että joku keskustelee toimittajan kanssa juttuun lähtemisestä, jos aihe on vaikea ja henkilökohtainen.

 

Joskus luulee jo löytäneensä kauan etsimänsä aarteen, keikka on sovittu ja haastattelurunko laadittu, mutta viime tipassa jokin muuttuu ja haastateltava vetäytyy. Toimittaja saattaa työhuoneensa yksinäisyydessä lausua muutaman valitun sanan (joskus säestettynä tasajalkaa hyppimisellä ja puolisolle raivoamisella), mutta kyllä, toimittaja on ammattilainen ja lopulta kantaa pettymyksensä kauniisti.

 

Harmi johtuu paitsi kiinnostavan juttuprojektin kaatumisesta, myös kankkulan kaivoon lorahtaneesta ajasta. Haastateltavien etsimiseen käytetty aika on vapaalla toimittajalla metatyötä, jota ei yleensä pysty muuttamaan tuloiksi. Juttupalkkio on sama, käyttipä etsimiseen minuutin tai kaksi työpäivää – toki etsimisaika hajaantuu muun työn lomaan, mutta siellä se on, kun tekemisiään kaivelee.

 

Onneksi voi käydä niinkin, että vaikeaksi ennakoituun juttuprojektiin putoaa unelmahaastateltava kuin taivaasta: yhteistyöhaluinen ihminen, jolla on juuri kaivattu kokemus tai tieto ja jonka kanssa kaikki sujuu kuin tanssi. Tuore esimerkki: haastattelin viime viikolla hyvin iäkästä ihmistä, joka oli suora yhteys kirjoittamani historiajutun 1970-luvulla kuolleeseen päähenkilöön. Istuin rouvan olohuoneessa, kuuntelin ja tunsin, miten mennyt aika pyörteili ympärilläni. Kokemus oli melkein maaginen.

 

Yhdestä haastateltavasta saattaa myös lähteä lankoja uusiin projekteihin kiinnostavien henkilöiden tai muiden yhteyksien kautta. Se taas on ekstraa, joka helpottaa tulevia töitä ehkä paljonkin.

 

Tyhjiössä ei juttuja synny. Kiitos teille kaikille, jotka autatte toimittajaa tiedoillanne ja kokemuksillanne!