Kipeänä ei pitäisi tehdä töitä, mutta joskus sitä on vaikea välttää. Kerran sain toimeksiannon kirjoittaa isolle organisaatiolle laajalevikkisen julkaisun pääjutun, kansainvälisesti arvostetun suomalaistaiteilijan haastattelun. Juttukeikka sai minut jännittyneeksi ja innokkaaksi. Taiteilijaa ei ollut helppo tavoittaa, mutta sovin haastattelun sähköpostilla taiteilijan assistentin välityksellä hyvissä ajoin etukäteen. Deadlineen olisi vain vähän aikaa, mutta jos aikataulu pitäisi, juttu onnistuisi.
Lähdin Helsinkiin jo edellisenä iltana käydäkseni eräässä iltatilaisuudessa ja yöpyäkseni ystäväni luona. Jo illalla olo oli kehnonlainen. Olin tukevasti flunssassa, mutta koska oli kiire, päätin tehdä työn valmiiksi voinnistani piittaamatta.
Kun heräsin aamulla ystäväni sohvalta, oloni oli muuttunut kehnonlaisesta kurjaksi. Lääkitsin itseni jalkeille ja hankkiuduin aamuruuhkaiseen lähijunaan, joka veisi minut keskustaan haastattelun äärelle.
Jostain syystä juna pysähtyi. Eikä vain hetkeksi. Pysähdys kesti ja kesti, ainakin puoli tuntia, ehkä kauemminkin. Oloni oli lääkkeistä huolimatta hutera, seisoin täydessä vaunussa, jossa oli kuuma ja huono ilma.
Äkkiä joku puhui minulle oudosta suunnasta, ylhäältäpäin. ”Hei oletko kunnossa?”, nainen kysyi huolestuneella äänellä kuin jostain kaukaa. Palasin tähän maailmaan ja huomasin olevani puoli-istuvassa asennossa junan käytävän lattialla. Olin pyörtynyt.
Sain istumapaikan, tokenin vähän ja viimein junakin lähti liikkeelle. Suuntasin ajoissa kahvilaan, johon treffit oli sovittu. Haastateltavaani ei näkynyt. Odotin sinnikkäästi puoli tuntia, tunnin. Aavistelin pahaa. Soitin toimeksiantajalleni ja kerroin tilanteen, taiteilijan assistentin tavoitin muistaakseni tekstarilla. Ja sitten puhelimeni lopulta soi.
– No Pirkko (nimi muutettu) täällä hei. Meidän piti tavata?
Taiteilija oli unohtanut haastattelun intensiivisen työrupeaman keskellä. Positiivista oli se, että taiteilija oli Helsingissä ja vieläpä tavattavissa. Matkustin metrolla muutaman pysäkin itään teollisuusalueelle, jossa hänen työtilansa sijaitsi.
Minut otti vastaan lämpimän, sydämellisen ja mutkattoman tuntuinen ihminen, jolla kiireen keskellä oli aikaa ja kiinnostusta kertoa työstään kipeälle toimittajaparalle, joka ei varmasti ollut sinä päivänä läheskään parhaimmillaan. Sain kuulla mielenkiintoista taustaa niin näyttelyyn esille tulevan teoksen tekemisestä kuin työn alla olleesta uudesta teoksesta.
Ehkä juuri surkeuteni toi haastatteluun mukavan epämuodollisen ilmapiirin. Joimme teetä ja taiteilija kysyi, mistä olin ostanut kauniit violetit kenkäni (Pelastusarmeijalta). Mitä itse juttuun tulee – se onnistui kyllä, pysyi jopa aikataulussaan.
Juttukeikka vie joskus hämmentäviin tilanteisiin, mutta hei: sivusekoiluista huolimatta tähän asti on päästy kaikkialle ja selvitty kaikesta! Vaikka sitten taksikuski olisi eksynyt
Osana lapsentahtisuustrendin nousua ja kyläkoulujen lakkauttamisuutisia alkoi Suomessakin kymmenisen vuotta sitten pilkahdella aiemmin tuntematon ilmiö, kotiopetus. Löysin Kaksplussan kotikoulujuttuuni haastateltavaksi perheen, joka asui lievästi sanottuna syrjässä: pienen kunnan pienellä syrjäkylällä, jonne ei julkinen liikenne vienyt.
Tuumasta toimeen, koska keissi oli hyvä ja lapsiaan kotiopettava äiti mukavan oloinen ihminen. Minulla ei ole autoa, mutta junalla pääsin kolmen tunnin matkustamisen jälkeen parinkymmenen kilometrin päähän kohteesta.
Nousin junasta asemalla, joka ohikulkiessa oli näyttänyt olevan epäilyttävästi keskellä ei-mitään. Taksitolpalla oli auto, ja annoin kuskille osoitteen. Kuski myönsi jo asemalta lähtiessä, ettei tunne seutua hyvin, mutta silti yllätyin, kun hän jonkin matkan ajelun jälkeen arveli ääneen eksyneensä. Tie jatkui ja jatkui mutkitellen metsän ja satunnaisten talojen välissä, eikä osoitetta vastaavaa tiennimeä tullut vastaan. Ihmettelimme tovin yhdessä, mistä mainittu tie oikein löytyisi, kunnes soitin haastateltavalleni ja sain kannustavia lisäohjeita, joiden avulla pääsimme perille. Portinpielessä kuski hoksasi:
– Ai sä oot menossa Pekan ja Tarjan (nimet muutettu) luo?
Kaupunkilaisena olin luottanut liikaa osoitteeseen.
Kun aloin maksaa kyytiä, taksin korttimaksulaite ei toiminut. Lompakossa oli pari hassua kolikkoa. Mitäs nyt? Haastateltavani mukavuus tuli todistetuksi myös livenä, sillä hän tuli koputtamaan taksin ikkunaan ja tilanteen kuultuaan lupasi lainata minulle käteistä kyydin maksamiseen.
Haastattelu oli mielenkiintoinen ja höystetty perheen leipomilla herkuilla. Perheen arkea oli hauska seurata ja kuulla, miten koulutyö jäsennettiin sujuvasti muuhun elämään. Lähtiessäni kohtasin vielä konkreettisesti, mitä merkitsee kyläkoulujen lakkauttaminen: kun minun piti lähteä junalle, kaikki lähitienoon taksit olivat ajamassa lapsia kirkonkylän koululta takaisin kotikylille.
Kotikouluperheen neuvokas äiti soitti tutulle kuskille, joka tämän kylän koululaiset palautettuaan nouti minut. Hänen maksukorttilaitteensa toimi. Siinä vaiheessa minua ei haitannut edes se, että juna oli pari tuntia myöhässä eikä pikkukylän asemalta saanut mitään suuhunpantavaa. Juttukeikka oli pulkassa eikä juna jättänyt välille.
Lainan maksoin mainiolle haastateltavalleni kunnon korolla takaisin.
Päivän aiheena oli työhyvinvointi. Organisaatio, josta tapaamani alan asiantuntijat puhuivat, on asiantuntijatyötä tekevä yritys, joka oikeastaan seisoo kokonaan työntekijöidensä luovan työpanoksen varassa. Jos työntekijä uupuu tai motivaatio lopahtaa, laskee koko organisaation tuottavuus. Työhyvinvointi ja siihen panostaminen tulee esiin juuri tässä: parempi tukea ja kuunnella etukäteen kuin vasta sitten, kun hommat leviävät käsiin ja hyvät työntekijät karkaavat. Asiantuntijoita pitää herätellä myös lepäämään välillä, sillä kun motivoiva työ imee vauhtiinsa, loppuunpalaminen on todellinen riski.
Keikalta palatessani mietin omia työtapojani. Myös minä teen asiantuntijatyötä, jossa yritykseni arvokkain ominaisuus on korvieni välissä. Oikeastaan yhtä arvokas on keho, jonka avulla tietoisuuteni tulostaa tätäkin asiaa näppäimistölle.
Mutta pidänkö arvo-omaisuudestani huolta? Muistanko miettiä hyvinvointiani, kun työkeikkoja tulee paljon, vauhti on kova ja työ imee mukanaan? Osaanko levätä ja palautua, johtaa itseäni sulkemaan koneen ja päättämään työpäivän?
En osaa. Aivan liian usein jään lueskelemaan päivän mittaan esiin tulleita mielenkiintoisia somekeskusteluja ja artikkeleita. Samalla vilkuilen ja kirjoitankin sähköpostia – enkä ole ainoa, sillä työkontakteiltani saattaa tulla viestejä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa (yökahdesta aamukuuteen on onneksi yleensä aika hiljaista). On vanha fraasi, että toimittaja on aina töissä, mutta sosiaalisen median ja älylaitteiden takia toimittajayrittäjän on äärettömän vaikea irrota työstään. Etenkin, kun työ antaa niin paljon hyvää ja koukuttavaa: älyllisiä haasteita, seuraa, ruokaa ajatuksille, vaihtelua elämään ja uutta tietoa.
Yksin työskentelevällä ei ole esimiestä, joka muistuttaisi levon tärkeydestä. Puolisostakaan ei ole minulle apua, sillä hänen työnkuvansa ja työnsä haasteet ovat hyvin samanlaiset. Olen yksin työhyvinvointini äärellä.
Koska elämäntavan muutos pitää aloittaa jostain, tänään suljen koneeni ajoissa. On naistenpäivä, ja lähden sen kunniaksi järjestettyihin juhliin, joista niin ikään odotan seuraa, vaihtelua ja ajatusten ruokaa. En osta itselleni tai illan emännälle ruusuja, sillä työstä vapaa ilta on paras lahja meille kaikille.
Minulla on ollut ilo toimia yhteistyössä Marttojen Martat-jäsenlehden kanssa. Ratkaisukeskeistä, innovatiivista kuluttajavalistusta tekevä järjestö on siirtänyt perinteistä ammentavat arvonsa onnistuneesti nykyaikaan; itse olen kirjoittanut Martat-lehteen esimerkiksi kirppislöytöjen käsittelystä.
Nyt Martat tarjosi avustajilleen kiitokseksi parastaan: mahdollisuuden osallistua korealaisen ruoan kurssille, joka on tämän vuoden uutuus Marttojen ruokakurssipaletissa. Vaikka olen muun ohessa osa-aikainen ruokatoimittaja ja käsitellyt siksi paljon eri maiden ruoka-asioita, tämä maailmankolkka oli jäänyt vieraaksi. En oikeastaan tiennyt yhtään, mikä korealaisen keittiön erottaa vaikkapa japanilaisesta tai kiinalaisesta.
Kurssilla selvisi, että korealaiset rakastavat chiliä, soijaa monessa muodossa, kevätsipulia, seesamiöljyä ja erityisesti kimchiä, tulista hapatettua kiinankaalia. Kimchin tekoonkin päästiin, mutta lyhytkurssin aikana ei ehdi saada valmista – niinpä teimme kimchimme seuraaville kurssilaisille ja söimme itse edellisen viikon satoa. Koreassa erilaiset vuosikertakimchit ovat juhlapöydän kruunu. Korianterin tuoksu, niin tyypillisesti aasialaisiin ruokiin yhdistämäni, taas puuttui kokonaan.
Valitsin ruokalajeista tehtäväkseni bulgogin, mausteisen, ohuina siivuina kuumalla pannulla paahdetun naudanlihan. Pakastimessa kohmetetun lihan siivuttaminen sujui superterävällä veitsellä hienosti; millä tahansa välineillä ei kannattaisi lähteä yrittämään. Tuoreeltaan heti pannulta maistettuna maku oli huumaava – kuten oikeastaan kaikkien aamupäivän aikana valmistettujen ruokalajien. Mungpapulettuja (bindaetteok) dippikastikkeineen kokeilen varmasti myös kotona. Ja sitä kimchiä, joskin meitä varoitettiin, että sen hajulla on tapana tarttua hanakasti jääkaapin muuhun sisältöön.
Ruoanlaittotapaaminen, toiminnallinen yhdessä puuhailu ja ihanuuksien ihmettely, oli luksuspäivä provinssiavustajalle, joka harvemmin edes tapaa ihmisiä, joiden kanssa työskentelee. Samalla yhteistyöorganisaatio avautui hauskalla tavalla meille alihankkijoille. Tällaisia työpäiviä voisi olla useamminkin, sanotaan nyt vaikka että kerran viikossa!
Eräs vuoden 2016 kiinnostavimpia juttuprojektejani liittyi ALS-sairauteen. ALS-tutkimuksen tuki ry otti minuun kesällä yhteyttä, koska toivoi, että sairauden hoitoon liittyvistä kysymyksistä kirjoitettaisiin laaja journalistinen artikkeli yleisyleisölle suunnattuun suureen mediaan. Tiesin tässä vaiheessa ALSista vain vähän: jäävesihaasteen, jolla kerättiin varoja ALS-tutkimukseen, ja sen, että tauti on parantumaton ja vie usein toimintakyvyn nopeasti. Tartuin tarjottuun työhön, koska näin heti, että se toisi työnkuvaani uutta: olen kirjoittanut terveysaiheista jonkin verran, mutta yleensä potilascase-tasolla, en tieteellisestä kulmasta.
Sain yhdistykseltä taustamateriaalia, yhteystietoja ja oikeuden osallistua keskusteluihin yhdistyksen keskustelufoorumin suljetulla puolella. Näiden avulla aloin vähitellen muodostaa näkemystä, millainen on ALS-potilaan tulevaisuudenkuva ja kokemus elämästä. Siinä on paljon luopumisen tuskaa, väistämättömän odotusta, mutta myös tieteen edistymisen tuomaa toivoa ja mahdollisuuksia. Silmänseurantateknologia mahdollistaa kommunikoinnin, vaikka puhe- ja liikuntakyky on mennyt, ja lääketutkimuksessa vilahtelee vähän väliä uusia mahdollisia hoitokeinoja. Moni potilas perehtyy nettilähteiden avulla ALS-tutkimukseen itse, sillä se on lähes ainoa mahdollisuus: Suomessa on tällä hetkellä vain yksi ALS-spesialistilääkäri, vaikka diagnoosin saa vuosittain jopa 500 suomalaista.
Ongelma on, ettei ALS-potilas voi odottaa tutkimustuloksia jopa vuosikymmentä. Ei ole aikaa. Oljenkortena olisi mahdollisuus osallistua lääketutkimuksiin, joista saattaisi löytyä elinaikaa tai elämänlaatua lisäävä hoito, mutta se ei ainakaan vielä onnistu Suomessa. On myös hoitokeinoja, jotka joidenkin tutkimusten mukaan voivat auttaa osaa potilaista, mutta edes kuolemansairaan potilaan ei ole helppo saada käyttöönsä lääkettä, jolla ei ole virallista lääkkeen statusta.
Asetelmasta heräsi miksi-kysymyksiä, joista syntyi jutun kantava rakenne odotuksesta ja pettymyksestä seuraavaan. Juttu sai otsikon, jonka äänestän itse vuoden parhaakseni: Toivon ja tiedon jano. Kuten linkistä huomaatte, se on julkaistu ALS-tutkimuksen tuki ry:n sivuilla, ei yleisyleisölle suunnatussa julkaisussa. Se on minusta sääli, sillä vaikka sain tätä kautta julkaisualustan ja asiallisen palkkion, itse asian vuoksi olisin toivonut laajempaa levikkiä.
Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi etsinyt julkaisijaa. Ensimmäinen tavoitepaikkani oli Helsingin Sanomien Sunnuntai-liite, jossa julkaistuilla jutuilla on laaja yleisö ja potentiaalia herättää keskustelua. Jo tunnusteluvaiheessa toimituksesta arveltiin, että aihe ei olisi riittävän laajalti kiinnostava heillä julkaistavaksi, ja tätä mieltä toimitus oli myös valmiin työni äärellä, vaikka toteutus saikin kiitosta. Toinen jutun julkaisua tarkemmin harkinnut media oli Seura, mutta sieltä ei lopulta löytynyt oikeanlaista juttupaikkaa.
Tarjosin Toivon ja tiedon janoa myös useisiin muihin aikakaus- ja sanomalehtiin, tuloksetta. Tarjouduin muokkaamaan ja lyhentämään juttua tarvittaessa – versiointi ei ole ongelma, kun tuntee tekstinsä ja ymmärtää sen osien suhteet toisiinsa. Mutta ei. Lopulta, noin puolentoista kuukauden markkinointirupeaman jälkeen, oli pakko tunnustaa, että paukut loppuivat. En enää keksinyt, mikä julkaisu tässä maassa voisi olla oikea osoite jutulleni.
Enkä tiedä sitä vieläkään. Artikkelini ei ole puhdas tiedejuttu, ei riittävästi potilaskeissi, ei uutinenkaan, vaan sisältää aineksia näistä kaikista. Genrehybridiä oli ehkä vaikea lähestyä ostajana. Long Playhin juttu ei olisi tarpeeksi pitkä, eikä ehkä aiheeltaan yltäisi suuriin ostajamääriin – moneen muuhun paikkaan mittaa taas oli runsaanlaisesti. Taas kerran välähti mieleen, että helpoimmalla freelance-toimittaja pääsisi, kun pysyisi juttutyyppien rajojen sisällä ja tekisi parhaansa annetuissa raameissa. Kaikki aiheet eivät kuitenkaan asetu niihin helposti.
Mutta hyvä juttu se on. Vähän väliä palaan mielessäni Rikun, Heikin ja asiantuntijahaastateltavieni fiksuihin sanoihin ja ajatuksiin, jotka laajensivat ainakin omaa näkökulmaani sairastamiseen ja sairauksien hoitoon moneen eri suuntaan. Jopa siihen suuntaan, että näen mahdollisuuksia jatkojutulle viiden tai kymmenen vuoden päästä: joko tietoa ja toivoa on silloin tarjolla ALS-potilaille isommalla kauhalla?
Recent Comments